Joukkuehenki on yliarvostettua urheilussa ja aliarvostettua työelämässä

Joukkuehenki urheilussa ei ole syy voittamiseen. Se on pikemminkin voittamisen seuraus. Yritysmaailmassa ja työelämässä asia on päinvastoin, väittää Juho Nenonen. Miksi näin?

Ihmiset pelkäsivät häntä. Me olimme hänen joukkuetovereitaan ja me pelkäsimme häntä. Siellä oli vain pelkoa.

Älä ymmärrä väärin, mutta hän oli ”asshole”, hän oli ääliö, hän ylitti rajat lukemattomia kertoja. Kun aikaa kuluu, niin ymmärtää, että hän oli uskomaton joukkuetoveri.

Hän puski meitä kaikkia olemaan parempi.

Näin Jud Buechler, Will Perdue ja Bill Wellington kuvailevat yhtä maailman kaikkien aikojen parasta koripalloilijaa Michael Jordania dokumentissa The Last Dance.

Kuulostaako oudolta, että joukkuetovereiden terrorisoiminen ja hyvä joukkuetoveri mahtuvat samaan lauseeseen? Minua ei, koska tiedän kokemuksesta, että joukkuehenki on väärinymmärretty ilmiö niin joukkueurheilussa kuin sen ulkopuolella^[i].

Joukkuehengestä puhutaan paljon, niin urheilussa kuin organisaatioissa. Mutta olen urani aikana huomannut, että joukkuehenki urheilussa ei ole syy voittamiseen. Se on pikemminkin voittamisen seuraus^[ii].

Yritysmaailmassa asetelma on päinvastainen: ilman hyvää joukkuehenkeä on vaikeaa saada hyviä tuloksia pitkällä aikavälillä. Tähän kokonaisuuteen vaikuttaa monta muuttujaa, mutta aloitetaan tarkastelemalla eroa sen välillä, millainen on urheilijan polku ammattilaisuuteen.

Miten syntyy ammattiurheilija?

Kaudella 2021–2022 vuonna 2010 syntyneitä poikapelaajia oli aika tasan tuhat^[iii]. Minä olin saman ikäinen (eli 12-vuotias) kuin nämä pojat aloittaessani oman koripalloharrastukseni, joten kuvitellaan että olen mukana tässä ikäluokassa.

Millaisen seulan läpi tulee kulkea, että päätyy ammattilaiseksi? Kuvitellaan, että heitämme tämän esiteinimassan valtavaan suppiloon. Suppilon toisesta päästä pullahtaa keskimäärin yksi maajoukkuepelaaja ja n. 5–10 ammattilaista per ikäluokka. Yli 99 % pelaajista jää matkan varrelle.

Hypätään nyt alla näkyvään suppiloon ja käydään läpi, millaisten suodattimien läpi pelaajan tulee kulkea, jotta hän päätyy ammattilaiseksi.

Näiden kaikkien ominaisuuksien lisäksi täytyy olla motivaatio, joka auttaa pelaajaa jaksamaan eteen päin läpi suppilon.

Fyysiset ominaisuudet

Matkalla ammattilaisuuteen suurin osa pelaajista putoaa pois jo ensimmäisessä vaiheessa. Jos et ole riittävän nopea, vahva, kimmoisa tai kestävä, sinusta ei tule ammattikoripalloilijaa.

Voit harjoitella, vaikka kuinka paljon, mutta jos geenisi eivät ole sopivat koripallon vaatimuksiin tai satut olemaan liian lyhyt, kevytrakenteinen tai jollain muulla tavalla sopimaton lajin vaatimuksiin nähden, jäät auttamatta amatöörikerhoon.

Minä satuin olemaan kaksitoistavuotiaana noin 180 senttiä pitkä ja aika urheilullinen, joten läpäisin suppilon ensimmäisen suodattimen.

Mentaaliset ominaisuudet

Suppilon seuraava suodatin seuloo pelaajia pois sen mukaan, miten heidän pääkoppansa kestää painetta, kilpailua, suoraa palautetta, julkista esiintymistä ja kovaa vaatimustasoa.

Kilpailuvietti on iso asia urheilussa ja persoonallisuuden piirteenä erittäin ominainen urheilijoille^[iv]. Ilman sitä on vaikeaa päätyä ammattilaiseksi, koska vastustajien lisäksi kilpailet jatkuvasti myös joukkuetovereitasi vastaan peliajasta. Urheilu (vastoin kuin suurin osa muista töistä) on nollasummapeli sikäli, että vain yksi joukkue voi voittaa ja vain x-määrä pelaajia voi pelata samaan aikaan.

Itse olen ollut pienestä pitäen melko kilpailullinen, minkä lisäksi olen luonteeltani melko kovapäinen^[v]. Olen myös nauttinut todella paljon fyysisestä pelaamisesta, mikä on ollut monille kanssapelaajilleni kovin tuskallista huomata.

Joukkuedynamiikan (ja lajikulttuurin) ymmärrys

Suppilon seuraavassa suodattimessa rannalle jäävät ne, jotka eivät ymmärrä joukkuedynamiikan kannalta olennaisia asioita: oman roolin ja joukkueen sisäisen hierarkian merkitystä – sekä auktoriteettien kunnioittamista.

Olet saattanut kuulla nuoresta ja ”tuittuilevasta” Patrik Laineesta, joka oli nuorena äärimmäisen lahjakas pelaaja, mutta saattoi näyttää keskisormea valmentajalle ja siinä sivussa heittää tappouhkauksen^[vi].

Pelaaja, joka ei taivu joukkueen vaatimuksiin ja asetu ruotuun tunnetaan urheilussa ”head casena”. Mikäli pelaaja ei pysty ymmärtämään, miten tärkeää on kunnioittaa pelikavereita ja valmentajaa sekä tehdä juuri niin kuin sanotaan, hänestä ei tule ammattilaista^[vii].

Tämän lisäksi on lajikulttuurin ymmärtäminen. Monissa lajeissa on tabuja, joita ei tule rikkoa ja lajikulttuureja, joissa on omat koodinsa. Mikäli pelaaja ei ymmärrä ja sitoudu noudattamaan näitä tabuja ja koodeja, hän putoaa pois kyydistä. Nämä upotetaan pelaajien päähän jo nuorena, joten ammattilaiseksi päätyessään pelaaja toimii lajikulttuurin vaatimusten mukaan refleksinomaisesti^[viii].

Harrastin nuoruudessani koripallon lisäksi jääkiekkoa, jalkapalloa, jenkkifutista, salibandya, judoa ja painia eri urheiluseuroissa. Tämä auttoi minua ymmärtämään sekä oman roolini että lajikulttuurin ja valmennuksen merkityksen.

Oppimisominaisuudet

Kun kaikki edellä mainitut ovat kunnossa, tulee pelaajan olla valmis oppimaan jatkuvasti uutta: uusia kuvioita, uusia pelitapoja ja oppia tutustumaan joka vuosi uusiin pelikavereihin. Pelaajalla tulee olla muutoskyvykkyyttä ja epävarmuuden sietokykyä, joiden avulla hän pystyy muuntautumaan tämän yksinkertaisen pelin ja ympäristön sisällä joukkuetta palvelevaan suuntaan. Pelaajat, jotka eivät pysty oppimaan tarpeeksi nopeasti putoavat pois kyydistä nopeasti, kun siirrytään ammattilaistasolle^[ix].

Tämä vaatii sekä sosiaalista älykkyyttä että kognitiivista kapasiteettia. Olen nähnyt monia nuoria pelaajia, jotka eivät kykene joko sopeutumaan uuteen ryhmään tai uuteen pelitapaan tarpeeksi nopeasti, mikä johtaa heidän ammattilaisuransa ennenaikaiseen loppuun.

Siirtyessäni ensimmäistä kertaa miesten joukkueeseen pelaamaan, tämä oli myös itselleni kaikista vaikein paikka: kun nuori hyppää aikuisten peliin ja aikuisten maailmaan, siinä koetellaan kaikkia osaamisen alueita. Mikäli tämä myllyn kestää, on mahdollisuus tehdä ura ammattiurheilijana.

Miksi kerron kaiken tämän sinulle? Miksi tämä on olennaista joukkuehengen kannalta?

Työhön valmistava koulutus: urheilija vs. ”normaali” työntekijä

Kuinka monta vuotta sinua valmisteltiin ammattiisi, jossa nyt olet?

Olet varmaankin saanut perehdytyksen ja/tai koulutuksen työhösi, mutta oletko valmistellut itseäsi ammattiisi seitsemänvuotiaasta saakka? Onko työpaikallasi vain samaa sukupuolta edustavia ihmisiä? Onko työpaikkasi ikäjakauma sellainen, että siellä on vain 18–35-vuotiaita? Oletteko te joka päivä samassa tilassa? Onko teillä täysin selkeä tavoite, jota kohti kuljette yhdessä? Ja käyttekö päivittäin yhdessä suihkussa?

Jos et ole ammattiurheilija, mikään edellä mainitusta ei todennäköisesti pidä paikkaansa työpaikallasi – ja siksi joukkuehenki on työpaikallasi:

A) paljon tärkeämpää

B) paljon vaikeampaa saavuttaa kuin urheilussa.

Ammattiurheilussa joukkuehengen luominen on yksinkertaista, koska pelaajat ovat urheilijoiden ”eliittiä” ja he tietävät tämän. Tämän takia entiset ammattiurheilijat pärjäävät myös työelämässä yleensä varsin hyvin ja ovat haluttuja työntekijöitä^[x].

Heille on helppoa antaa palautetta ja he jopa vaativat sitä. He ymmärtävät, että joukkue on tärkeämpi kuin yksilö. He haluavat antaa kunniaa myös muille. He osaavat asettaa tavoitteita ja kulkea johdonmukaisesti niitä kohti. He eivät pelkää kilpailla ja ovat valmiita laittamaan ”kroppaa likoon”^[xi].

Tiimihenkeen pitää panostaa enemmän töissä kuin urheilussa

Työelämässä organisaatioiden monimuotoisuus on aivan eri tasolla kuin urheilussa. Kun tähän soppaan lisätään ympäristön monimutkaisuus, epäselvyys ja monitulkintaisuus, ollaan tilanteessa, jossa organisaation joukkuehengen ja siihen sidoksissa olevan vuorovaikutuksen merkitys korostuvat^[xii].

Jos haluat kehittää tiimisi ja organisaatiosi joukkuehenkeä, sinun tulee ensin selvittää, millainen teidän oma ”lajikulttuurinne” on, minkä jälkeen sitä voidaan lähetä muokkaamaan haluttuun suuntaan.

Jokaiseen tiimiin ja organisaatioon syntyy kulttuuri. Joko tuota kulttuuria luodaan tietoisesti tai se kehittyy orgaanisesti. Kun sen annetaan kehittyä ilman tietoista johtamista, on hyvin epätodennäköistä, että se palvelee organisaatiota ja sen jäseniä parhaalla mahdollisella tavalla.

Mitä yritän kaikella tällä sanoa?

Yritykset toivat monimutkaisemmassa työympäristössä verrattuna urheiluympäristöön. Sen lisäksi työntekijöiden koulutus, kulttuuritausta, demografiat ja muut olennaisesti työhön vaikuttavat muuttujat ovat paljon monimutkaisempia kuin urheilussa.

Kun tähän soppaan lisätään se, että ihmisten välinen vuorovaikutus on ratkaisevaa sekä työntekijöiden hyvinvoinnin että tuloksentekokyvyn kannalta, tulisi joukkuehenkeen, sen luomiseen ja ylläpitämiseen panostaa huomattavan paljon enemmän työelämässä kuin urheilussa.

Urheilu ei pysty tarjoamaan vastauksia näihin haasteisiin, koska se on niin poikkeuksellinen toimintaympäristö. Urheilu nauttii edellä kuvatusta homogeenisestä tiimihistoriasta, joka on harvinaista muilla aloilla^[xiii].

Tämän takia katseet tulee kääntää erityisesti siihen, miten organisaatioihin luodaan psykologista turvallisuutta, joka on työelämässä hyvän joukkuehengen perusta.

Juho Nenonen.
Kirjoittaja on [Remote] Team Builderin perustaja ja yrittäjä.
Juho on myös ammattikoripalloilija, joka on pelannut Susijengissä ja toiminut vuosia Salon Vilppaan kapteenistossa. Hän on myös urheilujohtamisen tutkija ja viime vuosina syventynyt erityisesti psykologisen turvallisuuden tutkimukseen ja kehittämiseen. [Remote] Team Builder on valmennuskonsepti, jossa keskitytään psykologisen turvallisuuden kehittämiseen organisaatioissa. Lue lisää täältä tai ota yhteyttä.

Ps. Jos tuloksellisemman tiimityön ja psykologisen turvallisuuden kehittäminen kiinnostaa, niin tällä videolla esittelen lyhyesti A) miksi se on tärkeää ja B) miten sitä rakennetaan.

———————————————————-

^[i] Tämä kirjoitus käsittelee ammattiurheilua. Joukkuehengen merkityksestä on huomattavasti näyttöä junioriurheilussa, mutta junioriurheilua ei ole mielekästä verrata työelämään. Joukkuehenkeä ei usein myöskään määritellä, kun siitä puhutaan. Urheilupsykologian tutkimuksessa puhutaan ”joukkuekoheesioista” joka viittaa joukkueen kiinteyteen/yhtenäisyyteen. HUOM: En väitä, että joukkuehenki olisi urheilussa merkityksetöntä; sillä todella on merkitystä. Mutta sen saavuttaminen on paljon helpompaa kuin missään muussa ympäristössä. Tästä videosta voi käydä katsomassa miten Jordanin joukkuetoverit häntä kuvailevat.

^[ii] Joukkuehenki urheilussa ei ole menestyksen syy vaan sen seuraus. Joukkuehenki on tarina, jolla selitetään menestystä ”ex ante” – itse tapahtuman jälkeen. Voittavassa joukkueessa on lähtökohtaisesti hyvä henki, koska voittaminen on niin valtava asia urheilussa. Kun esittelin argumenttejani tästä aiheesta liikunnan ja hyvinvoinnin emeritusprofessori Jarmo Liukkoselle (joka on julkaissut +240 tieteellistä artikkelia urheilupsykologiasta ja muista urheiluun liittyvistä aiheista), hän kertoi, että 1980-luvulla urheilupsykologiassa innostuttiin joukkuehengen (tutkimuskielellä koheesion) vaikutuksista voittamiseen. Tutkijat huomasivat vahvan korrelaation voittavien joukkueiden ja hyvän joukkuehengen välillä. Mutta myöhemmin selvisi korrelaation suunnan epäselvyys: joukkueet eivät voittaneet, koska niissä oli hyvä joukkuehenki. Korrelaatio kertoi, että menestyneet joukkueet olivat muita kiinteämpiä. Kausaalisuus ei kuitenkaan ollut selvä. Kiinteys ei itsessään taannut menestystä. Sen sijaan menestys yleensä vahvisti kiinteyttä. Tästä lisää seuraavassa kirjoituksessa.

[iii] Tästä koripalliliiton Koripallon pelaajamäärät raportista löydät tarkemmat tiedot eri ikäluokkien kokoluokista.

^[iv] Ammattiurheilijaksi voi toki päättyä myös, vaikka kilpailuvietti ei olisi valtavan korkea, se on hyvin ammattiurheilijoilla. Aiheesta löytyy paljon tietoa ja tarkempaa analyysia mm. Alfie Kohnin erinomaisesta kirjasta No Contest – The Case Against Competition.

^[v] Enoni kertoi tehneensä minulle ja kahdelle muulle sisarukselleni pienen resilienssi-testin, kun olimme noin vuoden iässä. Hän halusi testata, miten kauan kukin meistä jaksaisi punnertaa vastaan, kun hän piti meitä reisiensä päällä sylissään siten, että emme päässeet sylistä pois. Enoni kertoi, että sisarukseni alkoivat itkemään noin minuutin pyristelyn jälkeen, mutta minun kohdallani tapahtui jotakin yllättävää: ähkin ja puhkin niin pitkään, että olin aivan hiessä ja lopulta enoni joutui itse luovuttamaan ja päästämään minut irti. Tämä on ”hyvä” esimerkki siitä, miten erilaiset ominaisuudet todella ovat geneettisiä.

^[vi] Kun pelaaja on nuori, saattaa läikkyä vähän herkemmin. Esimerkiksi Laineen kohdalla on ollut mahtavaa nähdä, että hän on kasvanut maailmantähdeksi vaikeista nuoruusvuosista huolimatta. Kaikille ei käy näin hyvin. Tässä juttu, johon tekstissä viittasin: https://www.is.fi/jaakiekko/art-2000000794279.html

^[vii] Poikkeuksena tähän ovat sellaiset huipputalentit, jotka ovat niin poikkeuksellisen hyviä, että heidän käytöstään katsotaan läpi sormien, koska he pystyvät antamaan joukkueelle niin paljon. Mutta oma kokemukseni on, että tällaiset pelaajat ovat erittäin harvinaisia, koska A) he ovat usein lopulta tuhoisia joukkueelle ja B) koska kilpailu on niin kovaa, että he itse ymmärtävät, ettei käytös kannata ja muut pelaajat laittavat ennemmin tai myöhemmin heidät järjestykseen.

^[viii] Esimerkiksi Tamler Summers kirjoittaa kirjassaan In Defence Of Honour urheilun (erityisesti jääkiekon ja baseballin) kunniakulttuureista. Myös Turun yliopistossa on väitelty jääkiekon lajiominaisista kulttuuripiireistä ja siitä, miten jokainen osaa puhua tavalla, joka siirtää huomion pois yksilöstä kohti joukkuetta: ”Joo, tein hattutempun, mutta helppohan se oli, kun kaverit petas niin hyvät paikat. Tää oli ennen kaikkea joukkueen voitto, se on ihan sama, kuka ne maalit tekee”
Kuulostaako tutulta? Joukkueurheilussa on yhteinen ymmärrys siitä, että joukkue on varsinkin julkisuudessa yhteinen yksikkö eikä itseään ´ tule nostaa esille.

^[ix] Olen todistanut tämän ilmiön moneen kertaan koripallossa: Yhdysvalloista saapuu uusi pelaaja, joka on tottunut pelaamaan peliä tietyllä tavalla, mutta uudessa ympäristössä hänen tulisi oppia uusi tapa pelata. Mikäli hän ei kykene muuttamaan tapaansa pelata, hänen uransa on hyvin nopeasti ohi.

^[x] Olen jutellut aiheesta todella monien johtajien kanssa ja lähes kaikki, jotka ovat palkanneet entisen ammattiurheilijan ovat olleet erittäin vaikuttuneita rekrytoinnin onnistumisesta. Tosin, se että ”joutuu” menemään töihin vielä uran jälkeen kertoo siitä, ettei tämä kyseinen urheilija ei ollut sen luokan tähti että on ns. ”set for life”. Olisi kiinnostavaa kuulla, ovatko myös kaikki maailmantähde yhtä hyviä työntekijöitä kuin pelaajat, jotka eivät saavuttaneet taloudellista riippumattomuutta uran aikana. Voi olla, että he olisivat vielä parempia… kuka tietää.

^[xi] Näillä asioilla, erityisesti kilpailullisuudella, on myös isoja kääntöpuolia, mutta käsittelen tätä aihetta toisessa kirjotuksessa.

^[xii] Yksi hyödyllinen käsite ympäristön ymmärtämiseen on VUCA. Termi on alun perin USA:n armeijan sotayliopiston kehittämä mallinnus kuvaamaan sitä, millaisessa ympäristössä armeija toimii. Malli kuvaa ympäristön, olosuhteiden ja tilanteiden epävakautta, epävarmuutta, monimutkaisuutta ja epäselvyyttä. Sen avulla voimme paremmin ymmärtää, miksi urheilu- ja yritysympäristöt ovat niin erilaisia. VUCA-maailmassa korostuvat jatkuva muutos, organisaatioiden resilienssi ja epävarmuuden sietäminen. Urheilu ei ole VUCA-ympäristö. Aiheesta lisää toisessa kirjoituksessani: https://www.remoteteambuilder.io/ajankohtaista/haluatko-olla-parempi-johtaja-unohda-urheiluanalogiat-yritysymparistossa/

^[xiii] Sam Walker kuvaa kirjassaan Captain Class, miten tärkein yksittäinen asia, joka on vaikuttanut urheiluhistorian suurimpia urheiludynastioiden syntyyn, ovat joukkueiden poikkeukselliset kapteenit, jotka ovat omalla esimerkillään, tinkimättömyydellään ja työmoraalillaan vaikuttaneet koko joukkueen suoritustasoon. Esimerkin voimasta on valtava määrä tutkimusnäyttöä, joka puhuu sen puolesta, että esimerkillä johtaminen on myös urheilussa menestystä ajava voima.